Uskokaa tai älkää, mutta itsekin olen nuorempana (köh, voiko kolmekymppinen todeta näin?) ollut ”sokerikoukussa”.
Meillä oli aikanaan karkkipäivä. Joka lauantai.
Alkuun se tarkoitti 100g pussia karkkia. Tämän jälkeen pussikoot alkoivat kasvaa.
200g, 400g, 500g. Valmispussit olivat megapusseja tai irtishyllyltä täytettiin pussi täyteen. ”Säästettiin” kahteen lauantaihin. Tai ainakin oli tarkoitus.
Samaan aikaan rasvaa kammoksuttiin ja vältinkin sitä (tietenkin) parhaani mukaan. Halusinhan elää terveellisesti.
Leivoin kotona mm. terveyspullia täysjyväjauhoihin. Pullia, jotka olisivat käyneet paremmin heittoaseista.
Näin jälkikäteen voi vain huokaista, kuinka vähän silloin tiesinkään.
Syövästä kohti parempaa
Olen jo aiemmin sanonut, kuinka syöpä oli kohdallani se taitekohta, jolloin heräsin. Joskin ”hienointa” on ehkä miettiä, kuinka syövän toteamisen jälkeinen vuosi jos toinenkin oli kaikin puolin oirehdintaa täynnä. Ahdistavaa. Pahoinvoivaa. Piinaavaa. Selittämätöntä.
Voin huonommin kuin koskaan. Näin jälkikäteen ajateltuna leikkaus ja antibioottikuuri olivat leimauttaneet todennäköisesti jo pinnan alla kytevät terveysongelmat liekkeihin. En silloin myöskään osannut vielä auttaa itse itseäni vaan jatkoin esimerkiksi sokerin syömistä. Jopa leikkauksen jälkeen sairaalassa (#facepalm).
Olen siis myös ollut siinä tilanteessa, että olen palkinnut itseäni sokerilla. Hakenut hyvää oloa sokerista, sillä sitä sokeri tekee. Se voimistaa aivoissa mielihyvää tuottavien aineiden vaikutusta. Se vaikuttaa greliini- ja leptiini-hormoneihin. Hormoneihin, jotka puolestaan vaikuttavat mm. rasvan varastoitumiseen ja kylläisyydentunteeseen. Käytännössä ruokahalua hillitsevän leptiinin tuotanto hidastuu ja greliinin tuotanto tehostuu lisäten ruokahalua. Sama tapahtuu myös univajeesta kärsiessä (ja stressissä). Nukkuminen ei siis todellakaan ole se kohta, josta karsitaan. Sokeri itsessään saattaa muuten myös vaikuttaa unenlaatuun.
Myös lapsilla on luontainen mieltymys makeaan. Tämä selittynee sillä, jos mennään taaksepäin metsästäjä-keräilijäaikaan asti. Makea ruoka on yleensä ollut turvallista eli myrkytöntä.
Kun lääkekuurit eivät siis auttaneet terveysongelmiini eikä muutakaan ”ihmekonstia” löytynyt sateenkaaren päästä, oli pakko etsiä muita ratkaisuja. Oli pakko nähdä vaivaa. Koska useimmiten ne hyvät asiat vain vaativat hieman vaivannäköä. Ei ole autuaaksi tekevää oikotietä.
Kukaan ei tule tekemään sitä puolestasi.
Kukaan ei tule tekemään sitä sinulle helpoksi.
Tässä kohtaa pitää itse ottaa vastuu. Tai vaihtoehtoisesti, tehdä päätös elää seurauksien kanssa. Toisaalta yhteiskunnan vuoksi toivon myös sydämeni pohjasta, että lääkärit ottaisivat käyttöön liikunta- ja ruokavalioreseptit lääkereseptien sijaan (tai edes tueksi). Koska yhden sairastaminen ei kosketa vain yhtä. Laajoista kansansairauksista puhumattakaan.
Mikä minulla auttoi?
Se mikä minulla auttoi, oli totaali katkos sokereihin. Kaikkiin. Myös hedelmien sokereihin.
Ajatuksena ”riippuvuutta ei ole järkevää korvata toisella”. Vaikka sokeri ei välttämättä aiheuttaisikaan varsinaista aivokemiallista riippuvuutta, ymmärrätte toivottavasti mitä ajan kyseisellä takaa. Tarkoitan enemmänkin riippuvuutta tiettyyn makupalettiin.
Sillä jos makeaa syö järjettömiä määriä (tuli se sitten hedelmistä tai pullista), tottuu myös makuaisti makeaan. Jolloin alkaa myös kaivata makean makua. Kahvi ei maistukaan enää yksinään, vaan sen kanssa tekee aina mieli ”jotain hyvää”. Ja villi veikkaus, en usko ”korvaa pulla omenalla” tai ”korvaa suklaa banaanilla” ohjeiden olevan niitä oikeasti auttavia neuvoja 😉
Siksi henkilökohtaisesti koin totaalikatkoksen olleen paras apu.
Marjat pysyivät ruokavaliossa (suojaravintoaineet), mutta niiden määriä oli rajoitettu. Osin myös, koska elimistössä oli ongelmia hiivojen kanssa. Eli varsinaisessa sokerista irrottautumisessa en tätä näe tarpeelliseksi.
Ja taas kriittisyys, jos sinulla auttaa maltillinen ”vähentäminen” niin hienoa! Minulla se ei olisi toiminut. Enkä rehellisesti ole kuullut ketään, jolla se olisi toiminut ”sokerikoukussa”. Jos siis sinä olet sellainen, olisi ihana jos naputtelisit kommentin!
Itse tarvitsin sen totaalikatkoksen. Katkoksen, jonka jälkeen ei enää OIKEASTI tehnyt pakonomaisesti mieli sokeria.
Tämä on se kohta, josta joudun usein vääntämään.
En kieltäydy (valkoisesta)sokerista siksi että suhtautuisin siihen fanaattisena kieltona. Satunnaisen (esimerkiksi hormonikierrosta riippuvaisen) ”makeanhimon” saa taltutettua järkevimmillä vaihtoehdoilla.
En enää rehellisesti näe yhtään syytä valkoisen sokerin syömiselle. En yhtään.
Kun kirjoitin postauksen Miksi me oltaisiin annettu? -Ajatuksia lasten karkin ja herkkujen syömisestä, sivusin jo Kerstin Hultenia. Lääkäriä, joka kirjassaan totesi:
” ´Äiti, miksi meillä ei ole karkkia, limua ja suklaakeksejä kotona?´Jos ollaan oikein rehellisiä, niin poikani eivät ole itse asiassa koskaan kysyneet tätä. He tietävät, että me emme syö sellaisia -niitä saa vierailuilla tai juhlissa. Jos tutkimustuokset kerran osoittavat, että on hyvä saada suojaa aivan elämän alusta asti, olisi kummallista jos en tutkijana itse huolehtisi lasteni terveydestä. Ehkä en ihan aina teekään niin, mutta suurimman osan aikaa ajatus on kyllä takaraivossani.”
Sama pätee meihin aikuisiin. Juhlat on ok, vierailut on ok. En (enää) oirehdi pienestä (valkoisen)sokerin määrästä. Pystyn nykyisin syömään myös hedelmiä. Hedelmiä, jotka oirehdinta-aikanani pahensivat terveysongelmiani. Sisältäväthän nekin sokereita ja siten ruokkivat myös hiivoja.
Olen kuitenkin jo aiemmin sanonut, että raakaherkuista ja muista fiksummista vaihtoehdoista, oikeasti ravinteikkaista ruoista, jää niin erilainen olo kehoon. Ne voivat olla makeita (taatelit, banaani, hunaja), mutta niiden tulee sisältää myös muita aineita kuin vain sokeria. Jos vetäisin laatikollisen taateleita, olisi olo aivan varmasti huono. Jos syön yhden tai kahden taatelin, ei se liiemmin vaikuta olooni. Jälleen pointtini: liika on liikaa.
Överiksi ei kannata tässäkään vetää.
Ei, vaikka ääripäät olisivat niin paljon helpompia kuin kohtuus. Samoin, kuin ihmeitä tekevä pilleri olisi niin paljon helpompi ratkaisu kuin elämäntapojen muutos.
Mitä kannattaa kokeilla?
Arvannette varmaan mitä suosittelen.
Totaalikieltäytymistä. Parissa viikossa alkaa jo helpottaa, mutta neuvoisin noudattamaan sokeritonta siihen asti, ettei sokeria tee enää pakonomaisesti mieli. Aikajakso lienee 2 viikosta pariin kuukauteen.
Tänä aikana makeanhimoa ei korvata millään. Vaan ideana on ”kärsiä” se pois. Ei siis piilosokeria, ei hedelmiä, ei makeutusaineita. Viimeistä kohtaa painotan. Ei makeutusaineita.
Ratkaisuna ei ole myöskään siirtää sitä sokerin syömisen tarvetta sipseihin tai muihin suolaisiin snackseihin.
Tarkoituksena on totuttaa makuaisti vähemmän makeaan ja syödä oikeasti ravinteikasta, täyttävää ruokaa. Sillä hiilihydraattien syöminen vapauttaa kehossasi glukoosia, joka saa verensokerisi nousemaan. Sokeri nostaa verensokeria nopeasti. Tasot kuitenkin romahtavat nopeasti myös alas. Tämä puolestaan aiheuttaa väsymystä. Huomaat siis varmasti eron jaksamisessasi.
Mikä auttaa sinua tänä aikana?
- Säännöllinen ruokailurytmi
- Riittävä veden juonti
- Ravinteikas ruoka -elimistö ladataan täyteen ravintoaineita
- Valitse ajanjakso, jolloin ei ole muita suuria muutoksia tai juhlia, joissa tunnet joutuvasi ”kärvistelemään” kun muut vetelee kakkua
- Riittävä uni
- Rentoutumisharjoitukset mahdollisen stressin vähentämiseksi
Mitä sen jälkeen?
En voi kertoa sinulle mitä sinun pitää tehdä lakon jälkeen.
Voin vain kannustaa täyttämään ”herkkujen tarvetta” fiksummilla valinnoilla. Terveellisemmillä valinnoilla. Ja jättämään ne varsinaiset höttöherkut harvoihin päiviin. Juhlapäiviin. Vaalikahveihin ja rippijuhliin.
Vaikka osa on sitä mieltä, ettei pulla päivässä kaada venettä.
Ei, eihän se välttämättä kaadakaan. Ei se välttämättä kerrytä kiloja vyötärölle. Mutta henkilökohtaisesti en näe mitään järkeä siinä, että työpaikan kahvipöydässä vedetään joka päivä berliininmunkit tai munkkipossut. Tai kourallinen suklaata.
Itse täytän mielummin tuon määrän energiaa elimistöä ravitsevilla ruoilla. Ruoilla, joista saan oikeasti rakennusaineita. Ja teen sen kärsimättä.
Mutta se nyt vain on minun mielipiteeni.
Ja muista. Kukaan ei tule tekemään sitä puolestasi.
Kukaan ei tule tekemään sitä sinulle helpoksi.
Mutta voin luvata, että se tulee olemaan sen arvoista.
Herääkö just sulla ajatuksia? Olisi kiva kuulla niitä!
Lisälukemista:
Naprapaatin vaimo 