Liikkumattomuuteen tottuu -mutta myös liikuntaan

 

Kävin ennen lasten saamista aamulenkillä. Aina heti herättyä. Aina ennen aamupalaa.

Kävin, vaikka se olisi tarkoittanut, että herätyskello piipitti kello viisi. Kävin, vaikka olisi satanut räntää. Vaikka ei olisi huvittanut juuri sillä hetkellä.

Syy ei niinkään ollut rasvanpoltto (no oli se ehkä vähän sitäkin) vaan koin herättäväni kehoni sillä parhaiten. Olo tuntui oudolta, jos aamulenkki jäi jostain syystä väliin.

Tuntui, että herääminen kesti noita aamuina paljon pidempään.

Kunnes ne jostain syystä jäivät pois.

keskuspuisto-0967.jpg

mallorca_ruoka-0337.jpg

mallorca-0330

En muista tarkalleen mitä tapahtui. Osansa saattoi olla jalan kipeytymisellä, sillä olin tuolloin opiskelujen ohella urheiluvälineliikkeessä myyjänä. Seisomatyössä. Ja onnistuin todennäköisesti liian yksipuolisen harjoittelun ja kuormituksen seurauksena murtamaan seesamluuni toisesta jalasta. Se on siis se säälittävän pieni herneenkokoinen luu päkiän alla.

Ja tiedättekö. Olen tottunut siihen, etten käy aamulenkeillä. Niiden puute ei enää aiheuta aamuisin tuota outoa oloa. Herääminen ehkä kestää pidempään, mutta en aktiivisesti ajattele aamulenkkien puutetta. En koe sitä häiritseväksi. Paitsi jos aloittaisin tuon rituaalin uudelleen.

Keho siis tottuu. Adaptoituu. Niin liikunnanpuutteeseen kuin myös aktiiviseen liikkumiseen. Samaan tapaan, kuin voit opettaa makuaistiasi. Tai kuinka  ihmeellisen muuntautumiskykyiset aivot ovat!

Siksi elämäntapoja muuttaessa saattaakin olla alkuun vaikeaa aloittaa säännöllinen liikkuminen ja kehonhuolto. Koska se tuntuu vieraalta. Koska se on keholle (ja mielelle) jopa shokki aiempaan. Ja olemme lopulta aika mukavuudenhaluisia. Aloittaminen on aina vaikeaa.

Salilla käyminen. Kävelylenkit. Juokseminen. Uiminen. Jooga. Venyttely. Itsestään huolehtiminen.

Myös pidempi tauko hankaloittaa rutiineihin palaamista.

Itse muistan pelänneeni synnytyksen (molempien) jälkeen, mitä jos en enää pitäisikään salitreenistä. Itseni puskemisesta äärirajalle, kipualueelle -sillä raskausaikana tämä ei enää tuntunutkaan hyvältä muodolta treenana vaan harjoittelu keventyi automaattisesti.  Pelko ei ollut järjellä perusteltavissa, mutta ei myöskään ympäri puhuttavissa.

Kynnys (synnytyksen jälkeen) ensimmäistä kertaa salille lähtemisessä oli korkeampi. Innokas, mutta samalla pelokas. Ja kuinka turhaan pelkäsinkään. Jäin koukkuun välittömästi. Koska muistin kuinka paljon rakastankaan kuntosaliharjoittelua. Itseni puskemista äärirajalle. Koin sen. Se riitti.

Kuitenkin näiden muutosten vaikeudesta osa muodostuu jo siitä, ettei edes ymmärrä mistä jää paitsi. Ei osaa kaivata sitä hyvää oloa minkä nämä muutokset saavat aikaan. Tai ei muista sitä enää. Sillä sekin hämärtyy pidemmän tauon jälkeen. Tällöin ei myöskään pysty löytämään motivaatiota sitä kautta.

Saattaa muistaa, että oli aika kivaa käydä, mutta ei kuitenkaan muista kuinka vahva kokemus se loppupeleissä on.

mallorca-0306

Kuitenkin kun keho taas tottuu terveellisiin elämäntapoihin, huomaa sen myös alkavan vaatia niitä. Vihersmoothieta aamuisin. Kuntosalia pari kolme kertaa viikossa. Tuolloin alkaa kokea myös liikunnan tuoman hyvän olon ja jää siihen tunteeseen kiinni. Alkaa janota sitä lisää. Pohtia, miten on voinut aiemmin olla liikkumatta. Tai miten on voinut syödä niinkuin ennen. Miten on voinut ohittaa kehon tarpeet. Miten keho on voinut olla tottunut sellaiseen olotilaan.

Se ei kuitenkaan ole tarkoittanut, että se olisi voinut hyvin. Tai että olisi tuntunut hyvältä. Siihen ei vain ole kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.

Oikeasti kokonaisvaltainen hyvinvointi sisältää järkevää liikkumista. Se ei tarkoita lenkille pakonomaisesti lähtemistä vaan tilanteeseen ja olotilaan sopivan liikuntamuodon valitsemista. Itselle sopivan ruokavalion JA liikuntamuodon etsimistä.

Kuumilla helteillä ei tarvitse lähteä keskipäivällä paahtavan auringon alle juoksemaan. Ei etenkään jos on aamupäivän juonut huonosti nesteitä. Tai jos inhoaa juoksemista. Ei ole pakko juosta ollenkaan.

Olenkin hieman skeptisenä seurannut yleisiä keskusteluja ja tekstejä ”näin liikun helteillä” -teemalla. Mielestäni viikkoon pariin ei välttämättä tarvitse liikkua ollenkaan, jos lämpö ahdistaa. Maailma (tai kunto) ei siihen kaadu. Et myöskään ehdi lihota merkittävästi tuona aikana.  Etenkään, jos teet tuona jaksona tietoisesti kevyempiä ruokavalintoja.

Olennaista on kuitenkin, että aloittaa liikkumisen uudelleen. 

Ei jää sohvalle makaamaan, kun helteet ovat helpottaneet.

Ei jää selaamaan instafeedistä motivaatiokuvia vaan potkii itseään lempeästi hanurille ja lähtee liikkumaan. Ja huomaa kuinka paljon paremmalta olo tuntuukaan. Ja jää siihen tunteeseen taas vähitellen kiinni.

Voisiko tänään olla se päivä, kun lähdet pitkästä aikaa tekemään kevyen kävelylenkin? Tai pyöräilemään? Tai vaikka pulahdat uimaan? Pienin askelin takaisin aktiivisiin rutiineihin. Kohti aktiivisempaa elämää.

mallorca_calamillor-0293

Tämä postaus on osa hyvinvointisisällöntuottajien #aitohyvinvointi -kampanjaa, johon myös minua pyydettiin mukaan. 

Somesta löydät kaikki postaukset #aitohyvinvointi ja #hyvinvointisisällöntuottajat hashtageilla. Mukana on monia hyvinvoinnista ja terveydestä bloggaavia:

 

 

Jätä kommentti