Juuri kun viime postauksessa ehdin sanoa, etten avaa tällä haavaa enempää viime loppukesän menetystämme, perunpas heti sanani. Sillä keskenmenosta ja sen yleisyydestä pitää puhua. Eikä kaavintaakaan tarvitse pelätä.
Ymmärrän täysin etteivät kaikki sitä taustaa halua itsestään jakaa, toisaalta koen äärettömän tärkeäksi sanoa ääneen, ettei se johtunut sinusta.
Ei, vaikka naapurin Pirkko pohtisikin ääneen sinulla olleen lähiaikoina aika paljon stressiä. Olisiko se vaikuttanut?
Ja Marjaleenallakin on oma mielipiteensä. Ehdottomasti syy oli syömättä jätetyissä raskausvitamiineissa.
”No uutta yritystä vaan kehiin”, kuuluu työkaverin lohdutus. Niinhän se menee. Se lausahdus lohdutti.
Vai lohduttiko? Ehkä se kuvasi, ettei sanojalla todellisuudessa ollut asiasta mitään kokemusta. Ja hyvä niin. Sillä hyvin moni lähipiiristä ilmaisi meidän menetyksen jälkeen kohdanneen saman.
Syy ei siis ollut sinun. Eikä niiden syömättä jätettyjen vitamiinien tai koetun stressin. Et treenannut liian kovaa ja kyllä, mahdollisesti vauvalla ei ollutkaan kaikki hyvin ja ”luonto hoiti”. Se ei kuitenkaan tee asiasta helpompaa. Ja uutta yritystä ei tule, ennenkuin edellinen on henkisesti prosessoitu. Ei ennen, kuin keho on fyysisesti toipunut. Koska siihenkin menee aikaa. On helppo hukuttautua muihin ajatuksiin hetkeksi, mutta jossain kohtaa asia on jokatapauksessa kohdattava ja työstettävä. Sitä ei pääse pakoon.
Tänään siis ei ehkä ole se päivä, kun huomaat olevasi asian kanssa sinut. Mutta huomenna tai viikon päästä voi jo tuntua paremmalta. Pelko ei kuitenkaan enää jätä täysin yksin. Keskenmenosta on tullut todellista.
Valitettavan yleistä
”Noin 10-15% kaikista raskauksista päättyy keskenmenoon, yleensä ennen 12. raskausviikon täyttymistä.”.
Seuraavana avoin kuvaus meille tapahtuneesta, toivottavasti apuna jollekulle toiselle, joka ei asiasta ääneen pysty vielä puhumaan. Kehoitan siis lopettaa lukemisen, jos odottelet romantisoitua kuvausta. Kohdallani kaikki ei mennyt putkeen kaavinnan jälkeisessä osastohoidossa, mutta itse kaavinnasta ei jäänyt mitään negatiivista sanottavaa. Tämän koen tärkeäksi sanoa. Kaavintaa ei tarvitse pelätä. Se voi olla myös helpotus, kun pelkää oman terveytensä puolesta.
Kun itse aloin vuotaa hallitsemattomasti raskausviikolla 12, luulin olevani kohta jo ”paremmalla puolella” tilastollisesti. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ensimmäinen ultra olisi ollut muutaman päivän päästä.
Olin pelännyt keskenmenoa jo muutaman päivän selkäjomottelujen ja lievän rusehtavan vuodon vuoksi. ”Yleistä alkuraskaudessa”, sanottiin päivystyksen puhelimessa. Joskaan ei minulle aiemmista tuttua ja jollain tasolla ”vain tiesin”. Vaikka läheiset yrittivät edelleen valaa uskoa raskauteen.
Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin levottomana ja siirryin sohvalle kuumavesipullon kanssa katsomaan This is us -sarjaa. Nuori Jack Pearson veljensä kanssa Vietnamin sodassa. Hetken kuluttua kuului ja tuntui vatsasta napsahdus, jonka vuoksi en heti uskaltanut nousta ylös. Jatkoin sarjan katsomista vielä hetken, pitkitin, sillä arvasin mitä tuleman piti. Hulahdus. Hulahdus toisensa perään.
Kohti Naistenklinikkaa
”Jos vuoto jatkuu vielä ja on runsaampaa kuin synnytyksen jälkivuoto, kannattaa tulla näytille.” Sanottiin Naistenklinikalta. Paras neuvo, sillä henkisesti hajalla, ensimmäistä kertaa tuossa tilanteessa, on vaikea arvioida mikä on normaalia ja mikä ei. Mitä tarkoittaa liian runsas vuoto? Koska keskenmenossahan vuoto voi olla runsasta alussa.
Viivyttelimme vielä hetken, kunnes mies ilmoitti tilannetta tarkemmin seuraavana meidän lähtevän NYT. Lapset autoon ”äidin pitää päästä nopeasti lääkäriin” kommentin saattelemana. Mies lasten kanssa Töölöön pyörimään puistoon epätietoisuudessa ja minä yksin vastaanottoon maailman ihanimman Terhin kanssa.
Kovin monesta Terhistä ei ole rehellisyyden nimissä kokemusta, mutta uskallan väittää hänen olleen paras. Maailman ihanin kätilö tuohon tilanteeseen. Kohtasi, antoi omaa tilaa, tuki. Rakenteita ei enää lääkäri löytänyt ultralla (oliko koskaan ollutkaan vai tuulimuna?), sain hyytymistekijöitä ja vahvistuksen siihen, että oli äärettömän tärkeää, että olimme lähteneet sairaalaan. Käynti ei todellakaan ollut turha. Miten sitä hassusti miettiikin, että vaivaisi hoitohenkilökuntaa turhaan.
Vuoto saatiin hallintaan, mutta jouduin odottelemaan useamman tunnin kaavintaa, koska olin ehtinyt syödä aamupalan kotona. Voi kun joku olisi puhelimessa käskenyt olla syömättä tai juomaan vain smoothien.
Uppouduin miehen jälkikäteen Terhille vippaamalla tabletilla sarjan katsomiseen ja blokkasin tyynesti ajatukset. Viestittelin esikoisen aikaisen, läheisen äitiryhmäni kanssa. Viereisessä sängyssä oli nainen, jota tervehtimään tulivat mies ja vauva. Toisella puolella näkyvästi raskaana oleva, jolla ilmeisesti supisteli äänistä päätellen. Jokseenkin raadollista keskenmenoa läpikäyvän näkökulmasta. Sain parasta tukea myöhäisen keskenmenon kokeneelta ystävältäni. Tässä kohtaa oli kuitenkin helpompaa blokata kaikki keskenmenoon liittyvä ja keskittyä omaan vointiin.
Vasta leikkaussaliin kärrättäessä todellisuus iski. Salissa tiedusteltiin kaavinnan syytä, johon kätilö vastasi ennen kysymyksen loppuun pääsyä spontaanilla keskenmenolla. Mielessä käväisi, että kaavintaahaan tehdään myös aborttina ja varmaan hoitohenkilöstö kartoitti tilannetta. Jo tutuksi tulleen kätilön lähtö leikkaussalista teki kaikesta pelottavampaa.
Tuijotin leikkaussalin valoja ja yritin sulkea pois ympärillä häärivät, minua liikuttelevat ihmiset. Makasin rättinä. Siltä se tuntui. Ei kaunis ajatus, mutta rehellinen.
Lääkäri tuli, katsoi silmiin ja pahoitteli. Kyyneleet alkoivat valua enkä pystynyt pyyhkiä niitä. Käteni olivat aseteltu toimenpidettä varten pois tieltä. Sen jälkeen sumeni.
Kun liian paljon menee pieleen
Heräämössä herätessäni ensimmäisenä oli epätodellinen olo. Raskaus oli ohi. Joko kaavinta oli tehty? Tyhjyys.
Viereen asteli hoitaja, joka totesi verenpaineeni taitavan olla tyypillisesti matalalla, koska salissa sitä oltiin jouduttu lääkkeellisesti nostamaan. Muuten kaikki oli mennyt hyvin.
Tähän jatkona hän kyseli pidänkö salmiakista ja millaisesta erityisesti. Kysymys tuntui absurdilta. Täysin tilanteeseen sopimattomalta ja järkytyksen keskellä sain jotain soperrettua takaisin. Yksinäisyys todella iski tässä kohtaa.
Pääsin osastolle tai melkein tekisi mieli sanoa, että jouduin. Hoidostani vastasi nuori harjoittelija, joka hoki kaikille ryhmähuoneessa oleville ymmärtävänsä ja kuuntelevansa. Hän ymmärsi kohdun ulkoisen raskauden (toinen munasarja poistettu) kokenutta naista sekä iäkkäämpiä naispotilaita. Hänelle voisi puhua. Vaikka nuoresta iästä ja käytöksestä epäilen vahvasti, ettei hänellä itsellä ollut vielä lapsia.
Todellisuudessa hän oli viimeinen ihminen, jolle halusi mitään puhua.
Sain eri kokoa olevat kengät. En jaksanut mainita asiasta. Ei suoraan sanoen sillä hetkellä kiinnostanut.
Jouduin useampaan kertaan pyytämään tavaroitani, jotka hoitajaharjoittelija lopulta toi useamman pyynnön jälkeen pahoitellen kesken ruokataukonsa. Koska oli unohtanut tuoda ne aiemmin. Unohtanut tuoda sen ainoan sillä hetkellä minulle merkityksellisen välineen, puhelimen, jolla saisin yhteyden mieheeni, joka mietti miten kaikki oli mennyt. Joka edes jollain tasolla ymmärsi menetystämme. Jonka halusin hakevan minut kotiin mahdollisimman pian.
Osastolla odottelu tuntui ikuisuudelta. Yritin kysellä hoitajaharjoittelijalta mitähän vaikutusta tapahtuneella olisi rauta-arvoihini, johon sain sillä hetkellä hyvin paljon hämmentäneen ”tuskin mitään vaikutusta, koska et salissa juuri vuotanut” vastauksen. Vasta kotona ymmärsin, ettei hän todennäköisesti edes tiedostanut minun vuotaneen runsaasti 9h ennen saliin menoa.
Pakotin itseni syömään vähän gluteenitonta näkkileipää ja mehukeittoa, hukkasin huoneeni oven ja harjoittelija vaan hoki, kuinka hienosti kaikki kokoajan menee. Kuinka hyvin olen toipunut jo ja jaksan kävellä. Kuinka ei yhtään huomaa, että mitään olisi tehty.
Halusin vain pois. Epämiellyttävästä ympäristöstä. Näennäisestä ymmärtämisestä. Tekopirteydestä. Sillä sen aistii.
Koska olin niin hyvässä kunnossa, pääsisin kotiin ja kädestäni napsaistiin ranneke osaston kerroksen ovella. Sain kantaa itse tavarani ja luvan lähteä alas. Kukaan ei lähtenyt saattamaan. Kukaan ei sanonut, että älä helkkari mene portaita. Kukaan ei sanonut, että odotetaan rauhassa, että miehesi tulee vastaan. Enkä tajunnut kyseisiä itsekään, koska kokoajan oltiin hoettu, kuinka hyvin kaikki menee ja halusin vain pois. Mahdollisimman pian.
Olin nähnyt miehen ja lapset huoneen ikkunasta, joten tiesin heidän olevan lähellä. Astelin hitaasti portaita alas kasseineni ja pääsin ulko-ovelle asti, kun mieheni tuli vastaan. Sain iskettyä hänen käsiin tavarani. Siinä kohtaa olo alkoi tuntua huteralta. Sain otettua tukea kaiteesta ja onnistuin kävelemään autolle sekä vääntäytymään istumaan, kun taju lähti. Havahduin melkein heti lasten tappeluun takapenkillä ja kylmään hikeen kasvoilla ja koko kehossa. Paleli ja hikoilutti epämiellyttävästi samaa aikaa. Kasvoilta oli väri paennut. Mies ajoi nopeasti läheiselle kaupalle hakemaan mehua minulle, koska huomasi ettei kaikki ollut kunnossa. Lapset jatkoivat takapenkillä tappelua ja itse muistan soperrellen pyytäneeni heitä olemaan vain hiljaa.
Seuraavana päivänä lähdimme luontoon. Appiukon luona tiesin, ettei mitään tarvitse sanoa tai selitellä. Turhia ei tarvitse puhua. Sain vain lujan halauksen ja sen jälkeen maata rauhassa kodan penkillä tulta ja ulkona tuulessa liikkuvia puita katsellen. Seuraavat sairauslomapäivät makasin kotona käytännössä sohvalla. Käveleminenkin hengästytti. Koko kehoa suuresti rasittanut tapahtuma, jota on epämiellyttävää tälläkin hetkellä muistella.
Töihin paluu tuntui ihanalta, tapasin oppilaani ensimmäistä kertaa ja sain sulkea muut ajatukset pois. Keskittyä muuhun. Kotona pidempään ollessa pää olisi hajonnut ajatuksiin, joita ei vielä kyennyt prosessoimaan.
Lopuksi
Haluan vielä korostaa, ettei itse kaavinnasta ei jäänyt mitään epämiellyttävää kerrottavaa vaan koin sen lähinnä suureksi helpotukseksi. Hallitsematon vuoto loppui enkä myöskään ollut kahden viikon tihutteluvuodon vankina.
Kaavinnan jälkeen tapahtuneesta hoidosta olen kirjoittanut rehellisen palautteen HUSille ja toivon, että osastollakin kaikki menee jatkossa paremmin. Kaikki ei mennyt putkeen, varmasti monesta eri tekijästä riippuen (esim. hoitajaresurssit). En siis koe kaunaa mitään tahoa kohtaan. Hieman negatiivisin mielin kuitenkin mietin tulevaa synnytystä Naistenklinikalla tai en ehkä synnytystä, mutta osasto-osuutta. Koska mielikuvat ovat niin vahvat. Toisaalta tiedostan myös osaston olevan eri kuin kaavinnan jälkeen ja ehkä potilashotellin ovienkin aukeavan.
Väri palasi kasvoille noin viikon pari kaavinnan jälkeen. Hengästyminen seurasi mukana seuraavan kuukauden pari. Harjoittelussa vaikutuksen huomasi vielä useamman kuukauden kaavinnan jälkeen. Henkisen puolen prosessointi jatkui vielä pidempään. Myös läpi uuden raskauden alun ja jollain tasolla vieläkin. Vaikka mennään jo viikolla 30. Keskenmenon ja kaavinnan jälkeen tämä raskaus on kuitenkin mennyt hyvin -ja se on ehkä se toivon kipinä muillekin.
Blogia voit seurata niin Facebookissa kuin myös Instagramissa. Jälkimmäisessä profiili on suljettu, koska haluan varmistua seuraajien ”aitoudesta”. Klikkaa siis rohkeasti mukaan 🙂
Kurkkaa myös nämä:
Naprapaatin vaimo 
Mistä syystä teit sen valituksen? Eihän sinua mitenkään asiattomasti kohdeltu.
TykkääTykkää
Valituksestahan mitään en ole kirjoittanut vaan palautteesta 🙂 Kyse niin positiivisesta kuin negatiivisesta. Palautteessa se lienee mukavaa, että hoidon saanut henkilö voi itse kirjoittaa kokemuksistaan eikä niin, että ulkopuoliset kirjoittavat yksilön kokemuksista. Eli en koe, että tätä tarvitsee tämän enempää avata. Se ei ollut tämän postauksen pointti.
TykkääTykkää