Pysäytys

Olen pitkään miettinyt tämän kirjoittamista. Se tuntuu edelleen vaativan jonkin verran henkistä ponnistelua, vaikka itse asian kanssa uskonkin olevani jo sujut. Alussa en ollut. Miten 19 -vuotias, juuri opiskelut aloittanut voisi olla.

Osa joutuu kasvokkain elämän synkkyyden kanssa ja pysähtyy radikaalisti miettimään suuntaansa..jpg

Olen ollut aina tunnollinen. Tunnollisuus on tuonut mukanaan täydellisesti suoriutumisen ja suorittamisen paineet. Nämä ovat tuoneet mukana stressiä, jota olen yläaste ja lukioaikoina sekä opiskeluaikana ollut äärettömän huono käsittelemään. Kuntosaliharrastus oli pitkään se ainoa keino purkaa stressiä ja ns. nollata. Kevyemmät, kehoa ja mieltä kuuntelevat harjoitteet jäivät taka-alalle. En osannut nähdä niiden tärkeyttä. Kortisolitasot olivat varmasti korkealla eikä rankka, fyysinen harjoittelu auttanut stressihormonien laskemisessa. Fyysisen ja henkisen rasituksen vastapainoksi, kun tarvitaan myös kevyempää harjoittelua. Armollisuutta itseään kohtaan ja malttia pysähtyä ja kuunnella omaa kehoaan. Levätä, kun on lepopäivä. Ihan oikeasti levätä.

Mihin tämä johti? Alkuun se tuntui vain todella epäreilulta. Ihminen, joka söi terveellisesti ja huolehti kunnostaan. Ihminen, jonka kaverit eivät olisi ikinä uskoneet näin käyvän. Ainakin luulin pitäväni itsestäni huolta. Syöpä ei valitse kuitenkaan tämän mukaan, mitä ihminen luulee tekevänsä.

osa-joutuu-kasvokkain-elaman-synkkyyden-kanssa-ja-pysahtyy-radikaalisti-miettimaan-suuntaansa

Näin jälkikäteen ymmärrän paljon paremmin siihen johtaneet asiat. Ymmärrän, miksi sain lääkäriltä puhelun. Ihosta poistetun säälittävän pienen näpyn kerrottiin olevan pahanlaatuinen. Ymmärrän elämän rajallisuuden. Se mikä alkuun tuntui epäreilulta, tuntuu nyt jollain kierolla tavalla asialta, josta on todella kiitollinen. Mukana oli hurjan paljon jotain, mitä jotkut kutsuvat tuuriksi. Jotain, mitä osa nimittää kohtaloksi. Osa tarkoitukseksi sattuman sijaan. Uskomaton lääkäri yths:llä, joka päätti poistaa tuon harmittomalta näyttävän näpyn. Lääkäri, joka toimi huolellisesti ja koko melanoomakasvain saatiin jo tuossa vaiheessa poistettua. Toki suurempi leikkaus oli edessä ja myös usean imusolmukkeen poisto, kasvaimen ehdittyä raajassa syvälle hyvin lyhyessä ajassa. Aggressiivinen versio.

Tämän jälkeen alkoivat todennäköisyydet ja odotus. 50% todennäköisyys, että imusolmukkeet ovat puhtaat. Jos imusolmukkeisiin asti olisi levinnyt, 50% selvitä. Prosenttiosuudet ovat tainneet jo muuttua enkä tiedä kuinka ”oikeita” nuokaan olivat. Pohdinta siitä, elääkö koskaan siihen asti, että menee naimisiin. Saako koskaan lapsia. Kädet hioten odottelua lääkärin vastaanottohuoneen edessä, kun kuukauden kuluttua leikkauksesta kontrolliajat olivat useamman tunnin myöhässä. Lopulta ravasin ”yksin” käytävää edestakaisin muiden potilaiden jo lähdettyä. Sillä yksinololta se lopulta tuntui, vaikka vanhempani toki olivat mukana.

Muistan vanhemman miehen, jonka kanssa olin jo sairaalassa samassa huoneessa. Muiden iäkkäiden ihmisten kanssa. Hän sattui olemaan myös käytävällä ja antoi aikakauslehtensä luettavakseni. Hän sai huonoja uutisia lääkäriltä. Olen muutamaan otteeseen miettinyt miten hänen kävi. Silloinen poikaystäväni, johon tutustuin syöpädiagnoosin saatuani (ja hänestä olen erityisen kiitollinen, kun hän astui epäröimättä tuekseni), oli jo varma, että minut oli viety sairaalaan kiireellisesti jatkohoitoon, kun soittoa ei kuulunut. Sinä päivänä kuitenkin hypin ja osittain juoksin sadekelistä ja ohi ajaneen auton roiskuttamasta vedestä huolimatta hurjan onnellisena ja iloisena Helsingin keskustassa, Mannerheimintien vartta kohti metroasemaa. Onnellisena ja kiitollisena, että lääkärien toiminta oli ollut tarpeeksi nopeaa ja imusolmukkeet olivat olleet puhtaat.

Tästä kuitenkin alkoi oppimispolku. 5 vuoden seuranta. Ensin 3kk välein ja sitten ½ vuoden välein lääkärissä ravaaminen. Välillä ultrattiin imusolmukkeita, kun ”jotain tuntui”. Useimmiten nipsaistiin jälleen ihosta joku luomi pois. Alkuun kämmenet hikosivat jälleen, mutta pian näihin toimenpiteisiin turtui. Varsinaisen seurannan jälkeen olen jatkanut omatoimisesti seurantaa kerran vuodessa ammattilaisen vastaanotolla. Sekä sopeutumista elämän epävarmuuteen. Asian käsittelyä ja ymmärtämistä. Kiitollisuuden tuntemista epäreiluuden tunteen sijaan. Asioiden priorisointia. Sairastumisen jälkeisinä vuosina myös raa´asti kaveripiirin ”putsausta” negatiivisesta. Oirehtivan kehon kanssa kamppailua, jonka leikkauksen jälkeinen vahva antibioottikuuri sai aikaan. Asiaan, joka toi lisärasitteen ja lisää lääkäreissä ravaamista.

Matka kohti tasapainoa jatkuu edelleen ja on varmasti elinikäinen prosessi, joskin näin 10 vuoden päästä ollaan hurjan paljon paremmassa tilanteessa kuin sairastumisaikoina tai esimerkiksi 5 vuotta sitten. Kehon kuulostelua ja sen viesteistä oppimista. Tällä kertaa armollisemmin. Elämässä on niin paljon tärkeitä ja ihania, onnellisuutta tuovia asioita. Muistetaan pysähtyä ja kuulostella, onko nykyinen elämä sellaista mitä haluaa. Mitä pieniä valintoja voisit tehdä, jotta voisit paremmin? Mitä kehosi viestii sinulle? Älä päästä tilannetta liian pitkälle ja rakkaudella sanon, suojaa oma sekä läheistesi iho auringolta, mutta ennen kaikkea tasapainota mielesi stressiltä. Terveisin eräs, joka ei ole koskaan malttanut maata auringossa saati polttanut ihoaan helposti.

Osa joutuu kasvokkain elämän synkkyyden kanssa ja pysähtyy radikaalisti miettimään suuntaansa.(1).jpg

Kaikki kuvat luotu Canvaa käyttämällä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s