Levin ja lähistön retkeilypaikat osa 3: Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

Vielä palataan parin postauksen myötä Lappiin, tällä kertaa Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Meidän molemmat Pallasreissut menivät vaelluksen näkökulmasta aika reisille. Paras retkikohde olikin tuttavaperheemme suosittelema Pallasjärvi punaisine hiekkoineen.

Pallasjärvi, Punainen hiekka

”Missä se punainen hiekka on?” Kysyi esikoisemme käveltyämme rannelle tienvarresta. Totuus tulee lapsen suusta. Hiekka ei sinä päivänä kovin punaisena näyttäytynyt, mutta kaunis ranta oli. Eikä Pallasjärveä turhaan kutsuta Lapin mereksi. Niin kylmä tuuli sieltä puhalsi ja vesi tyrskysi rantahiekalle.

Pallasjärveltä löytyy autiotupa ja puita kaminaan. Koko perheemme olisi hyvin pystynyt yöpymään autiotuvan laverilla, jonka nukkumismahdollisuus on varattu jalkaisin taivaltaville. Kylmässä tuulessa onni oli edellisten lämmittämä kamina ja eväiden syönti pimeän tuvan pöydän ääressä. Autossa matkalla nukahtanut, hivenen kiukkuinen esikoisemmekin leppyi vähitellen.

Ulkona olisi ollut myös tulistelupaikka, jossa hivenen tyynemmällä säällä olisikin ollut kiva lämmitellä eväitä. Värit olivat kyllä upeat -etenkin maaruska! Ja suuhun poimittavaksi löytyi variksenmarjoja.

Pallas-yllästunturin kansallispuisto

Pallastunturin luontokeskukselle ajoimme muutamaan otteeseen.

Molemmilla kerroilla ajatuksenamme oli kiivetä Pallastunturin laelle. Kuopus nukkuisi kantorinkassa selässäni ja esikoinen otettaisiin tarvittaessa hartioille.

Ensimmäisellä reissulla jouduimme kuitenkin luopumaan ajatuksesta kun aiotusta 8km kierroksesta olimme päässeet vain 1km eteenpäin, kun tavallisesti hyvin rinkassa nukkuva kuopuksemme huusi jo nälkäväsymystä rinkassa. Eikä suostunut syöttämisenkään jälkeen nukahtamaan. Kannoin loppupeleissä kuopuksen sylissäni heijaten alas autolle muita retkeilijöitä häiritsemästä.

Toisella kertaa tavoitteemme oli pienemmät, mutta lumen peitettyä yllättäen Pallaksen huipun, elättelimme vielä pientä toivonkipinää sinne kiipeämisestä. Turhaan. Jätimme jälleen auton parkkiin Luontokeskukselle ajatuksena suunnata lähimmälle Pallaskodalle, mutta emme päässeet kovinkaan pitkälle. Ilmeisesti edessä näkyvä matkan ”pituus” aiheutti uupumuksen jo Luontokeskukselta lähtevän reitin varrella ja uhmaikäinen makasi maassa jo heti puron yli tulevan sillan jälkeen. Aivan parkkialueen vieressä.

Pallaskodalle pääsee vielä lähemmäksi, kun jättää auton ennen Luontokeskusta ”Orava-avenuen” kohdille. Reitti kodalle on lyhyt ja kulkee Orava-avenueta ja erkanee oikealle ennen Pallaskeron kierrosta. Parkkipaikalta kannattaa lähteä lasten kanssa asfaltoitua tietä takaisinpäin, sensijaan että ottaa muutaman lisämetrin kiertämällä luontokeskuksen hiekkatietä pitkin.

Nousua ei ole, mutta meillä ainakin pitkä, edessä näkyvä tasainen tie oli 3,5-vuotiaan motivoinnin kannalta paljon haastavampi kuin metsäpolku, jota hän yleensä hyppelee innoissaan.

1km kävely keskukselta oli siis hyvin, hyvin, hyvin hidasta. Meidän perheelle helpompaa näyttää siis olevan metsässä polkuja pitkin retkeily, koska Kätkätunturille noustessa, esikoinen jaksoi kiivetä hyvin pitkiä matkoja. Kätkätunturista kirjoittelen vielä muutaman sanasen teille myöhemmin.

Pallaskodalle kuitenkin päästiin ja kodan lisäksi pihapiirissä oli tulistelupaikka, johon jäimme. Puut löytyvät jälleen paikanpäältä.

Avoimen kodan ja avotulipaikan takana virtaa myös puro, josta voi napata kuksaansa raikasta tunturivettä. Esikoisemme ei varmaan koskaan ole juonut yhtä paljon vettä.